Hämmästelin tässä sitä, kun villakoirani Banjo oli kiinnostunut jostakin sairaanhoitajan tapaisesta vähän niin kuin Vaapukka aikanaan, ja Banjon näkökulmasta ko hoitotätityyppi näytti vähän samanlaiselta kuin Vaapukka aikanaan, ja minun vinkkelist'ni ei, mutta Banjo sanoi tuumivansa, voisiko heille opettaa ighmeparannustaidon, kun kerran Vaapukkakin osasi ja ovat samanlaisenoloisia. Minä kysyin, että millaisia, niin banjo vastasi, että työlästyneitä mutta parantamisen halusia ja jonkin verran lihavia vähän kuin Muumit mutta ehkei ihan niinlia´havia tai jotain sinne päin. Minä neuvoin, että' Vaapukan parantamismenetelmä oli, siis se, minkä minulta oppi, elävöittävä kevennys, jonka parannettava itse tekee omien taitojensa ja ympäristön vinkkien varassa. Sillä henkilö saa itse paljon suuremman, hengellisen tyyppisen ja elämänviisaamman tyyppisen näkemyksen siitä, miten parantua ja miten keho ja keho-mieli on itseparantuva, ikiaikaisen luonnon tapaan erinomaiusesti parantuva. Ja siitä sitten ideana on, ettöä paranee sekunneissa ja muutkin vaivat, jos niitä on, korjaten vaikka minuuteissa tai minuutissakin, ja kävelee siitä omin jaloin kotiinsa, tai jos vammainenoli, niin ihmeparannuttuaan tarvitsee kai uuden kodin heti, sellaisen, jossa on muistikuvia ja tunnelma ihmeparantumisesta eikä sairastamisesta. Jos siinä hotiotäti onnistuu, niin kai siitä voi saada ihan hyvin palkkaa.
Banjo sanoo, että pitää hoitotadin ja tämän työympäristön ymmärtää, että niin hyvin parantunut, ettei enää jää mitään hoitokontaktia, ei tarvitse sellaista, sillä nämä hoitotädit ovat niin parantamisharrastuneita. että ajattelevat sellaisen sosiaalisen kontaktin olevan kiva ja niin jättävät sellaisen, jollei ole ohjiestettu muutebn. Ja siksi, sanoo banjo, olisi parannettava kerralla vaikkapa viisi, ja sanoo, ettei tiedä, montako päivässä, ehkä enemmän, jottei tunnu, että työtloppuvat, kun joku paranee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti